Silmiä avaava kokemus oli lukea Ellen Dissanayken (2006) esseen Ritual and ritualization: Musical Means of Conveying and Shaping Emotion in Humans and Other Animals Yhteisöllisyys musiikissa I -kurssilla Jyväskylän yliopistossa. Tuntui siltä, kuin olisin löytänyt todellisen alkusyyn sille miksi musiikki vaikuttaa niin voimakkaasti tunteisiimme.
Lähdetäänpä liikkeelle siitä missä kohtaa ääntä aletaan Dissanayken mukaan kutsua musiikiksi. Hänen mukaansa termi musiikki ei tarkoita samaa kaikissa kulttuureissa, sillä joissakin kulttuureissa ei ole olemassa käsitettä tai sanaa musiikki -termille (kuten länsimaissa on). Laulamistapahtuma ja muu musiikin tekeminen ja siihen osallistuminen on hänen mukaansa universaalia ihmisillä. Eli musiikki on ”ihmisäänellä tapahtuvaa kommunikaatiota puhutun kielen rajojen ulkopuolella” (Nettl 1983, 24). Länsimainen havainnoija saattaa jättää kokonaan pois mihin tarkoitukseen alkuperäiskansa ”ääntä” käyttää. Näin on tapahtunut mielestäni myös Suomessa, kun 1800-luvulla kerättiin runolauluja ja niistä yritettiin tehdä länsimaisen musiikin teorian mukaisia transkriptioita.
Dissanayken mukaan perinteisillä yhteisöillä on ”musiikki” suotu kaikille, aivan samoin kuin jokin muu ihmisen kyky ja siis kaikki osallistuivat musiikin tekemiseen oman mielenkiintonsa ja halujensa mukaisesti. Tällöin se millä tavoin osallistui musiikin tekemiseen ei riippunut niinkään yksilön lahjakkuudesta.
Entäpä sitten eläinten ääntely? Onko se eläimille ”musiikkia” vai pelkää viestien välitystä? Usein se minkä ihminen määrittelee eläinten ääntelyssä musiikiksi (esim. linnun laulu), on musiikkia vain ihmisen omissa määritelmissä. Ellen Dissanayake kertoo esseessään Julian Huxleystä (1914), joka tutki lintujen käyttäytymistä ja määritteli termin ritualisaatio (ritualization), jolla tarkoitetaan eläimelle luonnon valinnassa kehittynyttä tapaa viestiä esim. vaarasta, soidin menoissa, jne. Tähän sisältyy myös esim. sulkien värit yms. kehoon liittyvät evolutiiviset muutokset. Eli evoluution aikana on eliöille kehittynyt erilaisia viestimis- ja varoitustapoja lajitovereilleen, joita joskus ovat myös muut lajit oppineet tulkitsemaan. Näitä löytyy tietysti myös ihmiseltä, esim. vihaisena hampaiden paljastaminen ja kasvojen rutistaminen ja mahdollisesti jopa murina, joita monet nisäkkäät käyttävät samaan tarkoitukseen. Viestimis- ja varoitustapojen yhteydessä ei ole mielekästä minun mielestäni puhua musiikista vaan pikemminkin äänistä. Tosin tässäkin voidaan lähteä ”halkomaan hiuksia”, sillä nykymusiikissa saatetaan esim. varoitusääniä käyttää osana musiikkiteosta, jolloin näistäkin äänistä tulee musiikkia ihmisen tekemän määrittelyn mukaan.
Mutta mihin ihminen tarvitsee musiikkia, jos meille on kumminkin kehittynyt puhuttu kieli, jolla viestiä ja ihminen pystyy elämään ilman musiikkia kuolematta? Siinä onkin kysymys, johon ei löydy yksiselitteistä vastausta. Monen monet musiikkitieteelliset tutkimukset puhuvat musiikin ja tunteiden välisestä yhteydestä. Ihminen siis käyttää musiikkia tunteidensa manipulointiin. Eerola & Saarikallio ilmaisevat asian näin: ”Ihmisten tiedetään käyttävän arkisessa toiminnassa musiikkia juuri saadakseen tunnekokemuksia ja säädelläkseen tunteitaan ja mielialojaan”.
Miksi ylipäätään ihminen on kehittynyt reagoimaan niinkin voimakkaasti juuri musiikkiin? Dissanayake kertoo aiemmista tutkimuksistaan, joissa on päätynyt ehdotukseen, että kulttuurillisesti kehittynyt ihmisten tekemä musiikki on syntynyt tavoiksi (ainakin osittain), biologisen kehityksen kompetenssissa ja sensitiivisyydessä, jotka ovat olleen äidin ja vauvan välistä vuorovaikutusta varten. Dissanayake kutsuu tätä yhdeksi ihmisillä olevaksi rituaalisen käyttäytymisen muodoksi, koska äidin ja vauvan välinen vuorovaikutus on universaalia ja vauva on syntynyt valmiina vastaanottamaan tämän kaltaista vuorovaikutusta. Kuitenkaan me emme voi tietää, onko tuo vuorovaikutus ollut juuri äidin ja vauvan välinen. Pitäisi ehkä paremminkin kutsua tätä vauvan ja hoivaajan väliseksi varhaiseksi vuorovaikutukseksi. Mehän emme tiedä millainen on ollut ihmisyhteisö ennen musiikin ”keksimistä” ja kuka siellä on ollut vauvan hoivaajana. Todennäköisyys on suuri sille, että hoivaaja on ollut vauvan imettäjä/ruokkija.
Minulle Dissanayaken ehdotus tuntuu todella oikeanlaiselta. Jos musiikin alkuperäinen tarkoitus on ollut olla äidin ja vauvan välistä vuorovaikutusta, niin on hyvinkin ymmärrettävää, miksi musiikki vaikuttaa meihin niin voimakkaasti sekä emootioon että käyttäytymiseen. Tällöin valmius musiikin ymmärtämiseen on kirjattuna perimäämme, mutta se kuinka me musiikkia tulkitsemme, tulee meille meitä ympäröivästä sosiaalisesta yhteisöstä.
Lähteet:
Dissanayake, E. (2006). Ritual and ritualization: Musical Means of Conveying and Shaping Emotion in Humans and Other Animals. Teoksessa S. Brown & U. Volgsten (toim.) Music and Manipulation. On the Social Uses and Social Control of Music, 31–56. New York: Berghahn Books.
Eerola, T. & Saarikallio, S. (2010). Musiikki ja tunteet. Teoksessa Louhivuori, J., Saarikallio, S., Eerola, T., Tervaniemi, M., Toiviainen, P., Paananen, P., . . . Erkkilä, J. (2010). Musiikkipsykologia (s. 259–275). Jyväskylä: Atena.
Kuva:
Ilta-Sanomat: Ville Honkonen, 2020, https://www.is.fi/oulun-seutu/art-2000006418909.html.
♫ Down to a Note ♪ 